Raisa Lardot'n elämäntarina (lyhyesti)

Olen syntynyt 17.1.1938 Itä-Karjalassa Äänisen rannalla Soksu- nimisessä
kylässä. Olen siis vepsäläinen. Perheeseen kuului isä, äiti, ja epämääräinen
joukko sisaruksia. Sitä mukaa, kun joku kuoli, syntyi vastaavasti heti pe-
rään uusi ihmisalku.

Ennen sotaa äitini työskenteli kolhoosissa, ja me lapset olimme mummom-
me silmälläpidon alaisia. Isä, työtävieroksuva kun oli, vietti Lomkan kivilou-
hoksessa työskentelyn lomassa pitkiäkin aikoja työleireillä.

Elämäntarinani on siroteltuna kirjojeni sivuille, oli näet aika, jolloin tuntui
että kirjoittamisen avulla kykeni edes jotenkuten hahmottamaan
elämäänsä. Tapahtumat seurasivat toinen toistaan nopeammin kuin
pieni lapsi saattoi niitä mielessään käsitellä niidentapahtumahetkellä.

Sota muutti kerralla kaiken. Isäni loikkasi puna-armeijasta Suomen armeijaan ja toimi Aunuksen radiossa vepsän kielen tulkkina, eli auttoi siis suomalaisia propagandatyössä. Sodan loppuvaiheessa hän pakeni Suomen puolelle ja otti perheensä mukanaan. Isä uskoi olevansa turvassa, koska hänellä oli suomalainen sotilaspassi. Toisin kävi. Isä vangittiin ja vietiin Siperiaan. Äiti jäi yksinhuoltajaksi kuudelle alaikäiselle lapselle.

Valmistuin lastentarhanopettajaksi vuonna 1959. Ehdin työskennellä parisen vuotta Forssassa Finlaysonin lastentarhassa. Menin naimisiin vuonna 1961 belgialaisen miehen kanssa. Lapsia syntyi kaksi, tytär -62 ja poika -63. Asuimme kolme vuotta Kairossa Egyptissä mieheni työn takia. Palasimme Suomeen -68, ja 11 maaliskuuta -69 jouduimme auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena mieheni menetti niin liikuntakykynsä kuin selkeästi puhumisensakin. Lapset eivät olleet siinä vaiheessa vielä aloittaneet koulunkäyntiään.

Alkaa olla neljäkymmentä vuotta siitä, kun olen toiminut mieheni omaishoitajana. Hoitotyön lomassa olen kirjoittanut kaikki kirjani. Juuri kirjoittaminen on merkinnyt minulle olemista "omassa maailmassa". Se on merkinnyt hengissä pysyttäytymistä jos mikä.

Olen aika ylpeä siitä, että olemme selvinneet - ainakin tähän asti - näinkin hyvin. Ehkä meissä Karjalasta tulleissa on jotain aivan erityistä sisukkuuden lajia?